Opettajien alanvaihto on laajalti tunnistettu ilmiö maailmalla. Sen nähdään aiheuttavan ylimääräistä työtä ja kustannuksia rekrytointien ja perehdytysten muodossa kouluorganisaatiolle, joka samalla menettää osaamistaan. Sen sijaan kouluyhteisön on havaittu hyötyvän alalleen uskollisista, työhönsä sitoutuneista opettajista. Kenties ilmiön marginaalisuuden vuoksi, alanvaihtoa ei ole nähty maassamme ongelmana. Opettajiemme työhyvinvointi ylipäänsä tahtoo peittyvän alan vetovoimaisuuden, yhteiskunnallisen arvostuksen sekä niin sanotun kutsumusammatti -ajattelun alle. Kun alalle on tiukan kilpailun siivittelemänä päässyt ja työ on itseisarvoltaan paitsi itselle, myös yhteiskunnalle merkittävää, on epäilemättä suuri kynnys kritisoida ammattiaan tai yhteiskunnan sen toteuttamiselle tarjoamia raameja.

Yleisin opettajien mainitsema syy harkita alanvaihtoa on sitoutumisen puute opetusalaa kohtaan. Opetusalasta etääntyminen ja haasteet kokea työ mielekkäänä esiintyivät erityisesti miesopettajien kokemana saaden harkitsemaan muita työuria. Ammatista koetaan puuttuvan mahdollisuuksia sekä täydennyskoulutukseen että uralla etenemiseen. Alan vaihtoa harkinneiden opettajien kuvaukset siitä, miten noviisivaiheen into ja optimismi ovat muuttuneet kyynisyydeksi ja pessimismiksi, ovat alan tulevaisuuden kannalta huolestuttavia. Myös liian suureksi koettu työtaakka sekä koulujärjestelmään liittyvät syyt mainitaan usein alanvaihdon harkinnan syiksi.  Molempiin tutkimuksen opettajat kokivat itse voivansa vaikuttaa vain vähän. Alanvaihdon harkinnan kuvailuissa toistuukin pettymys siihen, miten työ koetaan ylhäältä alaspäin ohjatuksi. Mielikuva opettajasta autonomisena ammatinharjoittajana rapistui kyseisten opettajien silmässä kenties opetusalaa kohdanneiden reformien myötä, joissa opettajat kokivat riittämättömiksi niin heidän äänensä kuulemisen kuin muutoksen toteuttamiseen tarjotut resurssitkin.

Kun alanvaihdon harkinnan taustalla vaikuttavat syyt ovat moninaisia ja vieläpä ajan mittaan vaihtelevia ei opettajien työssä pysymistäkään tueta vain yksittäisillä, kaikkiin opettajiin samalla tavalla kohdistuvin keinoin. Huomio siitä, että alanvaihdonharkinta on yleisempää miehillä kuin naisilla, kielii työelämäkokemuksissa olevan myös sukupuolittaista vaihtelua. Kiteyttäen miesopettajat näyttävät kärsivän etenkin opetustyöstä etääntymisestä, naisopettajat enemmänkin haasteista rajata työtaakkaansa tai selvitä haastavista vuorovaikutussuhteista työssään. Työuran vaiheita vertaillen, uransa keskivaiheilla olevien opettajien ryhmässä harkinta on kaikkein yleisintä.

Opettajan työ on toimimista jatkuvassa muutoksessa. Ala on työuran edetessä epäilemättä erilainen, kuin sinne hakeutuessa. On joko sopeuduttava ja pyrittävä kehittymään mukana tai havahduttava siihen, että kuilu ammatin ja oman ammatillisen identiteetin välillä on kasvanut liian suureksi. Se, että alanvaihdon harkinnasta tulee pysyvä olotila, ei ole sen enempää toivottavaa opettajan työhyvinvoinnin, työstä suoriutumisen tai kouluyhteisön toimivuudenkaan näkökulmasta. Opettajien toiveet heidän osallistamisesta opetuksen järjestämistä koskevaan päätöksentekoon tai opetusmaailman muutoksiin valmistautuminen tarjoten tarpeeksi resursseja niin ajan kuin täydennyskoulutuksenkin suhteen, eivät varsinaisesti kuulosta kuuhun kurkottamiselta. Ainakaan kansankynttilöidemme kunnianhimosta tämä tuskin jää kiinni.

Lue lisää:

Räsänen, K., Pietarinen, J., Pyhältö, K, Soini, T., & Väisänen, P. 2020. Why leave the teaching profession? A longitudinal approach to the prevalence and persistence of teacher turnover intentions. Social Psychology of Education. https://doi.org/10.1007/s11218-020-09567-x

Teksti: Katariina Räsänen

Kuva: Pixabay