Tutkimusryhmämme väitöskirjatutkijoiden haastattelussa professori ja tutkimusjohtaja Kirsi Pyhältö.
Mitä kuuluu? Millainen päivä tänään on ollut?
Kuuluu varsin hyvää. Olen kirjoittanut yhtä meidän burnout-monitaso-artikkelia yötä myöten ja se on ilahduttanut paljon. Meillä oli tänään aamulla yksi ohjaustapaaminen, jossa tapahtui sellaista asioiden tarkentumista ja jäsentymistä ja päästiin ratkaisemaan pari tarkentavaa juttua. Sitten olen hoitanut kaikkea silppua. Mulle on hirveän tyypillistä, että sellaiset jää viime tinkaan tai hoidetaan viiden muistutuksen jälkeen.
Mitä olet alun perin opiskellut ja miten päädyit tutkijaksi?
Ihan alun perin opiskelin luokanopettajaksi kasvatustiede pääaineena. Opiskelin sitä vain vuoden, sillä olin jo miettinyt, että lähden ehkä hakeutumaan jonnekin muualle. Sitten kävi niin, että innostuin kasvatuspsykologiasta, joka oli silloin ihan uusi pääainevaihtoehto. Ja kun innostuin kasvatuspsykologiasta, innostuin itseasiassa tutkimuksesta ja se sitten ikään kuin vei mennessään. Vaihdoin pääainetta ja sillä tiellä olen edelleen. Kasvatuspsykologia oli erilainen, kokeileva koulutusohjelma – ilmiöpohjainen – ja sen ydinilmiöt olivat oppiminen ja vuorovaikutus. Se on ollut syy siihen, miksi musta tuli tutkija ja ensisijaisesti oppimisen ja vuorovaikutuksen tutkija. Siellä painotus oli nimenomaan oppimisessa ihmisen toiminnan muutoksen ydinprosessina, jossa ihmisten on mahdollista muuttaa ympäristöä ja ympäristön ja itsensä välistä suhdetta. Oppimisen kautta meidän on mahdollista paitsi selvitä, rakentaa myös uutta. Se alkoi kiinnostaa sellaisella tavalla, että ei ollut oikeastaan mitään muuta vaihtoehtoa kuin vaihtaa pääainetta ja mennä sen mukana. Sillä tiellä ollaan.
Ketkä ovat olleet keskeisiä henkilöitä urapolullasi?
Kahdella henkilöllä on ollut todella merkittävä rooli. Toinen on emeritusprofessori Maijaliisa Rauste-von Wright, kasvatuspsykologian professori Helsingistä, ja toinen on edesmennyt Johan von Wright. He ovat meille kansallisesti sellaisia uraauurtavia oppimisen tutkimuksen hahmoja. Voisi sanoa, että he ovat tuoneet oppimisen tutkimuksen Suomeen siinä merkityksessä kuin äsken kuvasin. Ilman kohtaamisia heidän kanssaan ja ilman sitä, että musta tuli heidän oppilaansa, tekisin jotain ihan muuta. Se on ollut tosi käänteentekevää mun urapolulla ja olen tosi kiitollinen heille siitä, että olen saanut olla heidän oppilaansa. Nimenomaan niissä ensimmäisissä kohtaamisissa Maikun rooli on ollut tosi keskeinen. Olin silloin ensimmäisen vuoden kasvatustieteen opiskelija ja hän esimerkiksi suostui ottamaan mut jatkoseminaariin, mikä ei ole kovin tyypillinen ratkaisu.
Myöhemmässä vaiheessa lähikollegat ovat olleet ja ovat yhä sellaisia toimijoita, joilla on ollut todella ratkaiseva rooli mun tutkijaksi oppimisessa ja tutkimuksen tekemisessä. Tiina Soinin kanssa tavattiin jo silloin jatkoseminaarissa ja Pietarisen Jannen kanssa hieman myöhemmin. Me tehtiin Tiinan kanssa silloin tutkimusta yhtenäisestä perusopetuksesta, joita myös Pietarisen Janne ja Jyrki Huusko olivat omalla tavallaan tutkineet. Me oltiin Tiinan kanssa ”hyvin strategisia”. Oltiin luettu heidän artikkeleitaan ja mietittiin, että kun yksin tätä ei ole kivaa eikä mielekästä tehdä, niin ketkä voisi olla kaiffareita tässä jutussa. Lähdin meidän edustajana Jannen järjestämään symposiumiin kasvatustieteen päiville, jonne Tiina ei silloin päässyt mukaan. Me oltiin Tiinan kanssa päätetty, että jos Pietarinen vaikuttaa jotenkin järkevältä, niin mä saan sitten kosia. Vakuuttuneena tein ehdotuksen, että lähdetäänkö tekemään yhdessä tutkimussuunnitelmaa. Janne sanoi miksi ei.
Ensin me tutkimussuunnitelmaa tehdessä väännettiin aikamme siitä, tuleeko toimintakulttuuri vai oppimisympäristö käsitteellisesti ensin ja mikä on näiden hierarkia. Väännön seurauksena syntyi jonkinlaisia näkemyksiä. Tutkimussuunnitelman lisäksi me saatiin meidän ensimmäinen rahoitus Opetushallitukselta ja sillä tiellä me nyt ollaan. Meillä on ollut ehkä aika epätyypillinen toimintatapa siinä mielessä, että ihan alusta lähtien me päätettiin, että tappiot ja voitot ovat yhteisiä ja kaikki päätökset tehdään yhdessä ja kannetaan niistä myös vastuu. Se on ollut tasavertaisten tutkijoiden kimppa, eli meillä ei ole sitä ajatusta, että joku meistä olisi se kunkku vaan me halutaan tehdä tätä yhdessä. Mun näkemys on se, että meidän alalla tutkimuksen tekemisen perusyksikkö ei ole yksittäinen tutkija vaan se on ryhmä. Nämä tutkittavat asiat ja ilmiöt on niin monimutkaisia, ettei sitä ole mahdollista tehdä yksin, tai siitä tulee sellainen kapea sektori tai siivu, ja sitä paitsi se on paljon tylsempää.
Pohditko koskaan mitään muita ammatteja?
Ihan ensimmäinen toiveammatti oli vuorikiipeilijä, mutta sen jälkeen kun löysin tämän, että haluan oppimisen tutkijaksi, en ole koskaan harkinnut mitään muuta. Olen mun unelma-ammatissa ja olen hyvin tietoinen siitä, että se on tosi suuri etuoikeus. Mutta ennen kuin löysin tämän jutun niin olihan mulla kaikennäköisiä ajatuksia. Ajattelin, että voisin olla vaikka semmoinen Jacques Cousteau -tyyppinen sankarimeribiologi, joka sukeltelee valaiden kanssa.
Millaisia muita työtehtäviä olet tehnyt yliopistolla tutkimuksen lisäksi?
Tietenkin opettamista ja hallintoa, mutta mun tehtävät on aina ollut tutkimuspainotteisia. Tosi pitkään työskentelin itse hankitulla ulkopuolisella rahoituksella. Silloin työ on tutkijan työtä, mutta tokihan siihen sisältyy tosi paljon erilaisia juttuja. Mun ensimmäinen yliopiston rahoittama tehtävä oli yliopistopedagogiikan tutkimus- ja kehittämisyksikössä määräaikainen yliopistopedagoginen yliopistonlehtorin tehtävä. Silloin mun työnä oli rakentaa yliopistopedagogisia opintoja jatko-opiskelijoille. Tämä linkittyy tavallaan mun toiseen elämään tohtorikoulutuksen ja tutkijaurien tutkimuksen parissa.
Koko ajan kun me on tehty tätä peruskoulututkimusta ja opettajan koulutuksen tutkimusta, niin olen ollut aika paljon opettajien ja rehtoreiden täydennys- ja peruskoulutuksen kanssa tekemisissä. Kun meidän tutkimusote on sellainen monimenetelmällinen, niin me ollaan tehty osana tutkimusta myös paljon kouluinterventioita. Yhdessä tutkimushankkeessa tehtiin viisikymmentä kouluinterventiota eri puolilla Suomea.
Lisäksi näiden professorin pestien myötä on tullut enemmän erilaisia työryhmävelvollisuuksia. Esimerkiksi Oulussa olen ollut meidän tohtoriohjelman johtaja, ihmistieteiden toimikunnan puheenjohtaja, tohtorikoulutustoimikunnan puheenjohtaja ja UniOGSin tutkijakoulun kehittämistyöryhmän jäsen. Lisäksi olen esimerkiksi Kasvatustieteellisen seuran puheenjohtaja. Sitten ylipäänsä sitä arjen hallinnon pyörittämistä, jossa en koe olevani mitenkään kovin hyvä.
Kaikkein rakkainta tässä työssä on ihan se tutkimus ja tutkimuksen ohjaaminen. Siitä nautin kaikkein eniten. Myös opettaminen on kivaa. Tässä työssä on kaksi ydintä: toinen on se, kun itse tajuaa jotain tai löytää jotain uutta, ja toinen on se, kun näkee, että toinen tajuaa jotain. Muu on enemmän tai vähemmän sellaista kohinaa, mikä täytyy tehdä, jotta pääsen noiden kahden ydinasian kanssa tekemisiin.
Ja nyt, Onnea vielä kerran Helsingin yliopistopedagogiikan professuurista. Miltä nyt tuntuu?
No itseasiassa tosi kivalta! Olen ollut siis Helsingissäkin koko ajan töissä, mutta nyt siirryn vakkarina Helsinkiin ja Oulussa jatkan viidellä prosentilla. Mun ydinhomma tulee HYPEssä (Yliopistopedagogiikan keskuksessa) olemaan tutkijakoulutuksiin ja tutkijan uriin liittyen tutkimuksen tekeminen ja siihen perustuva kehittämistyö ja kouluttaminen. Ja sen miettiminen ja tutkiminen, mihin kannattaa panostaa, jotta Helsingin yliopistossa pystyttäisiin tekemään huippututkimusta ja kouluttamaan huippututkijoita, jotka osaavat tehdä asioita, esimerkiksi luoda akateemisen maailman ulkopuolella työelämässä innovaatioita, hyödyntää tutkimusta ja rakentaa mielekästä tulevaisuutta ja yhteiskuntaa.
Mulla on tohtorikoulutuksen tutkimuksen puolella sillä tavalla hauska tilanne, että olen 2006 lähtien tehnyt siihen liittyvää tutkimusta ja nyt olen siinä vaiheessa, että on menossa kahdeksan kansainvälisen yhteistyökumppanin kanssa vertailututkimus ja parhaillaan neuvottelut niiden lisäksi parin uuden maan kanssa. Se on paitsi hyvä pohja sille tutkimusperustaiselle kehittämiselle, myös hyvä mahdollisuus lähteä kutsumaan HYPE:n ihmisiä mukaan tekemään tätä juttua. Kaikennäköisiä ideoita on. Voisi esimerkiksi olla tarpeellista ja kiinnostavaa miettiä uusia pedagogisia ratkaisuja HYPE:n yliopisto-opettajille tarjoamalle pedagogiselle tuelle. Yksi voisi olla päivystävän pedagogin malli: jos esimerkiksi jollain fyysikolla on pedagoginen ongelma liittyen luentosarjaansa tai oppimisen arviointiin, hän voisi soittaa päivystävälle pedagogille ja kysyä tutkimusperustaisia ratkaisuja. Sitten tämmöinen vähän isompi unelma olisi selvittää, tarvitaanko ja halutaanko tiedekuntiin perustaa learning labseja, joissa pääsisi tutkimusperustaisesti designaamaan mielekkäitä oppimisympäristöjä ja tutkimaan niiden vaikuttavuutta opetuksen parantamiseen. Nämä ovat semmoisia mitä ehkä voisi tehdä, mutta se tietenkin riippuu siitä, minkälaisia tarpeita on.
Tutkimusintresseihisi kuuluvat sekä tohtorikoulutus- että peruskoulupuoli. Mitkä ovat tutkimuksellisia ilmiöitä, jotka näissä kiinnostavat tällä hetkellä eniten?
Noin äkkiseltäänhän voisi sanoa, että nämä intressit ovat meidän koulutusjärjestelmän eri päissä. Viime kädessä mun kaiken tutkimuksen voi palauttaa oppimiseen, vuorovaikutukseen ja hyvinvointiin sekä näiden välisiin suhteisiin tavalla tai toisella. Jossain kohdin tarkastellaan oppimista esimerkiksi ammatillisen yhteisön kehittämisprosesseissa ja jossain kohdin olen kiinnostunut jatko-opiskelijoiden research engagementista, ja ne palautuvat sitten mun päässä näihin kolmeen isoon tavalla tai toisella.
Ajattelen niin, että hyvää tutkimusta tehdään kumuloituvasti. Tutkijat tavallaan rakentavat tutkimuslinjoja, tuovat aina jotain uutta ja vähän suuntautuvat uudelleen pohjautuen siihen, mitä aikaisemmin on löydetty. Tutkijaurien ja tohtorikoulutuksen tutkimuksen puolella mua on alkanut yhä enenevissä määrin kiinnostaa se, että entäs ne tohtorin tutkinnon omaavat ihmiset, jotka työskentelevät akateemisen maailman ulkopuolella. Mitkä ovat heidän urapolkujaan?
Mitkä ovat vahvuutesi tutkijan työssä?
Ensisijainen vahvuus on se, että mulla on nämä ryhmät. Ilman ryhmiä en olisi kummoinenkaan tutkija. Siitä olen ammatillisesti kaikkein ylpein. Tutkimusryhmät ovat olleet pitkäkestoisia molemmat, ollaan toimittu yli 10 vuotta ja toimitaan edelleen. Pitkäkestoisia tutkimusryhmiä on vaikea rakentaa ja helppo rikkoa. Yksilöllisellä tasolla vahvuus on, että pystyn tuomaan oman kontribuutioni siihen ryhmään samalla kun saan siitä ryhmästä. Sitten toinen juttu on se, että olen valtavan innostunut siitä, mitä teen, ja olen tosi motivoitunut jopa huonoina päivinä. Sen motivaation myötä oon valmis pistää sitä takapuolta penkkiin sellaseen malliin, että ihan kaikki ei oo.
Entä kehityskohteesi?
Niitä on paljon. Olen hirvittävän kärsimätön ja se on semmoinen ihan perus kehityshaaste, että mulle kaikkien asioiden olisi pitänyt tapahtua jo eilen, mutta mieluiten viikko sitten, jopa asioiden jotka itse olen keksinyt tänään. Niissä asioissa, joista olen kiinnostunut, mun rutiininsietokyky on äärimmäisen hyvä. Jos taas en ole kovin kiinnostunut, niin olen aivan hulttio ja lykkään vielä senkin jälkeen, kun olen saanut viidennentoista muistutuksen. Eli on myös paljon sellasia asioita, jotka kunnon ihminen hoitaisi, mutta löydän itseni yhä uudelleen tilanteista, että en ole kunnon ihminen. Ja small talkissa oon hirvittävän huono. Kansainvälisissä konferensseissa jos on tutkimukseen liittyen joku asia, mistä haluan tietää, niin käyn kyllä kysymässä ja otan puheeksi, mutta kaikennäköiset kokkareilla olemiset on mulle ihan piinaa. Ja sosiaalisessa mediassa oon täysin näkymätön. Meidän tutkimusryhmällä meni 10 vuotta, että meille tuli verkkosivut, eikä se ole mun ansiota.
Sitten on osaamiseen liittyviä kehittämiskohteita, joita siis on aina kaikilla. Se mikä tällä hetkellä siinä suhteessa kiinnostaa, niin asetelmallisesti ja menetelmällisesti tällaiset monitaso- ja pitkittäisjutut sekä maavertailutyyppiset jutut, koska ne mahdollistavat invarianttien ja kontekstuaalisten juttujen tarkastelun. Ne innostavat tällä hetkellä. Oppimishaasteita on sitten siinä, miten rakentaa sellaisia asetelmia solidisti.
Mitä odotat eniten tulevaisuudelta?
Että saisi tehdä näitä juttuja jatkossakin. Odotan myös tosi paljon sitä, kun lähiaikoina meillä valmistuu paljon väitöskirjoja. Me ollaan ryhmänä tosi siistissä uudessa vaiheessa kun meillä alkaa olla postdoceja ihan eri tavalla kuin tähän mennessä. Odotan myös sitä, että jotkut näistä meidän tohtoreista potentiaalisesti jää meidän ryhmään ja alkaa ottamaan sitä postdoc-vastuuta ja heille tulee vuosien varrella omia erikoisosaamisalueitaan ja jatko-opiskelijoita ohjattavaksi.
Mulle on tosi tärkeetä itselleni, että mä saan itse myöskin olla tutkimuksellisesti ”hands on”, eli haluan ihan itse myös tehdä tutkimusta enkä pelkästään ohjata tutkimusta. Haluan myös näpertää itse, koska se on vaan niin siistiä.
Jatka lausetta
Tänään aion…
käydä ostamassa Tuomolle joululahjan.
Harrastuksiani ovat…
Meidän perheessä ei hirveesti harrasteta tällä hetkellä mitään muuta kuin työn tekemistä ja yksivuotiaan Ahdin juttuja, mutta harrastuksiani olivat, ja toivottavasti tulevat vielä takaisin, niin lukeminen, mökillä käynti ja juokseminen. Ja hyvän ruoan syöminen.
Perheeseeni kuuluu…
Tuomo ja Ahti ja mun isä ja äiti.
Haluaisin joskus vielä oppia…
säveltämään klassista musiikkia.
Tahdon lapseni oppivan ainakin…
ajattelemaan itse, kohtelemaan muita ihmisiä kauniisti, edellyttämään että muut kohtelee häntä kauniisti. Ja hyvistä käytöstavoista on harvemmin ollut haittaa kellekään.
Salainen taitoni on…
foliohattujen taittelu.
Haastattelu ja teksti: Jenni Sullanmaa, Lotta Tikkanen, Henrika Anttila, Emmi Saariaho
Kuva: Helsingin yliopisto