Marraskuun alkupuolella tutkimusryhmämme osallistui Nuorisotutkimuspäivillä työryhmään ”Koulu ja eriarvoistuva 20-luvun nuoriso”. Teemaryhmässä keskusteltiin koulun mahdollisuuksista edistää nuorten yhteisöllisyyden ja osallisuuden kokemuksia aikaisempaa pirstaleisemmassa yhteiskunnassa.
Työryhmän keskustelussa nousi esiin suomalaisen peruskoulun vahvuus. Se, miten koulu edustaa koko yhteiskunnan kirjoa, jossa lapset ja nuoret taustastaan riippumatta kokoontuvat yhteen. Ideaalitilanteessa koulu muodostaa yhteisön, jossa syntyy luottamusta ja ymmärrystä erilaisuutta kohtaan ja jossa oppilaat sosiaalisista ja aineellisista resursseista riippumatta pääsevät täysivaltaisiksi kouluyhteisön jäseniksi. Parhaimmillaan kokemus yhteisyydestä ja samanarvoisuudesta siirtyy yhteiskuntaan.
Työryhmässä esitettyjen tutkimusten tuloksista nousi kuitenkin esiin, miten esimerkiksi etninen tausta tai perheen taloudellinen asema määrittävät oppilaiden ryhmäytymistä koulussa. Tutkimuksissa havaittiin, että oppilaat hakeutuvat luontaisesti saman mielisten ja samankaltaisten joukkoon. Esimerkiksi oppilaat, jotka tulivat heikosta taloudellisesta ja sosiaalisesta asemasta rakensivat ystävyyssuhteita oppilaiden kanssa, joiden perheillä oli samankaltainen sosiaalinen ja taloudellinen asema. Alaryhmissä oppilaat tukivat toisiaan asenteissa ja toimintamalleissa, jotka vahvistivat kuilua eri taustoista tulevien oppilaiden välillä. Vaikka oppilaan hyvinvoinnin näkökulmasta on aivan keskeistä, että oppilas saa vahvoja osallisuuden ja kuulumisen kokemuksia, vahvojen alaryhmien syntyminen kouluun on haitallista paitsi yksilön myös koko koulun ja yhteiskunnan hyvinvoinnin näkökulmasta. Kokemus eriytymisestä luokkahuoneessa siirtyy helposti yhteiskuntaan, jossa valtavirtaan kuuluvien on vaikea ymmärtää marginaaliin jääneitä, ja joille marginaali näyttäytyy uhkana – ja tosin päin.
Pyrittäessä ennaltaehkäisemään eriarvoistumisen kehittymistä aivan keskeistä näyttääkin olevan huomion kiinnittäminen kouluyhteisön ja siellä erityisesti oppilaiden keskinäisen vuorovaikutuksen tukemiseen. Aikaisemmasta tutkimuksesta tiedämme, että yhteisöllisyys ja kouluhyvinvointi rakentuvat paitsi ymmärrettävästi rakennetuista opetuskokonaisuuksista, mutta myös pienistä toistuvista kohtaamisista kouluympäristössä. Erityisesti opettajan rooli kouluyhteisön luojana on kiistaton. Tutkimuksissa on havaittu, että opettajan arvostava ja emotionaalisesti lämmin tapa kohdata oppilas vahvistaa opettajan ja oppilaan välistä suhdetta, mutta ennen kaikkea edistää oppilaiden keskinäistä vuorovaikutusta vahvistaen koko kouluyhteisöä. Olisikin tärkeää, että jokainen opettaja tunnistaisi oman roolinsa merkityksen kouluyhteisön rakentajana ja näkisi systemaattisen kouluyhteisön kehittämisen yhtä tärkeänä tehtävänä kuin oppisisältöihin liittyvien tavoitteiden edistämisen. Tällöin koululla olisi mahdollisuus kehittyä yhteisöksi, jossa oppilaan ei tarvitsisi edistää omaa kuulumisen tarvetta rakentamalla kuilua muihin. Sen sijaan oppilaista muodostuisi toisillensa tärkeä hyvinvoinnin ja oppimisen resurssi.
Teksi: Sanna Ulmanen
Kuva: Pixabay